Lämpimän ja aurinkoisen sään jälkeen on ollut kylmää ja sateista. Kuvaa hyvin viimeisintä vuotta. Jokaisen elämää koskettanut pandemia on tuonut monille haasteita selvitä jokapäiväisestä elämästä. Pandemian myötä työt ovat pudonneet minimiin, tai työtä ei ole ollenkaan. Erityisesti se on tuonut epävarmuutta kouluikäisille lapsille, nuorille, sekä nuorille aikuisille, jotka ovat pyrkineet suoriutumaan opinnoistaan. 

Täällä Helsingissä, on tapahtunut murheellisia asioita alaikäisten keskuudessa. Monet koulut eivät tiedä, kuinka paljon oppivelvollisuus ikäisiä on tipahtanut ulos koulujärjestelmästä. Yhä nuorempia käyttää huumeita, on jopa 8vuotiaita amfetamiinin käyttäjiä. Minulla oli tilaisuus kysyä mielenterveyspalveluissa työskentelevältä sairaanhoitajalta, miten viime vuosi on näkynyt hänen työssään. Vastaus oli lohduton, avuntarvitsijoita on liian paljon.  Sellaiset, jotka ovat aiemmin pärjänneet jotenkin, tarvitsevat nyt apua, ja ongelmat ovat nyt syvempiä kuin koskaan aiemmin. Nuoret, jotka olivat jo avunpiirissä, ovat entistä huonommassa kunnossa. Seuraavaksi kysyin nuorten sosiaalityöntekijältä, miten vuosi on heillä näkynyt, vastaus oli yhtä lohduton, vain toisella tapaa. Hän kertoi, kuinka monet nuoret aikuiset, jotka ovat päättämässä opintojaan, eivät saa pakollisia harjoittelu paikkoja, ja siitä syystä tipahtavat KELAN tukien ulkopuolelle. Hän puhui KELAN armottomasta järjestelmästä, jossa opiskeleva nuori menettää opintotukensa, eikä saa myöskään työttömyyskorvausta. Myös viimesijainen tulo, toimeentulotuki päätös saattaa olla kielteinen. Näin he pullahtavat ilman omaa syytään jonnekin ”ei kenenkään alueelle”, tämän järjestelmän myötä heistä tulee kaupunkien ja kuntien sosiaalitoimen asiakkaita, eikä tilanne ole välttämättä yhtään sen parempi. Paljon puhutaan nuorten syrjäytymisestä, osa ihmisistä voivat ajatella, että se on eräällä tavalla ”oma valinta”. Olen ehdottomasti erimieltä, byrokratia voi olla todella kovaa, ja jos nuoren tilanne ei ole juuri konseptin mukainen, ulos pullahtaminen on todella helppoa, järjestelmä ei ota helposti koppia tilanteesta. Kuinka nämä nuoret pääsevät elämäänsä aloittamaan, kun toivottomuus ja näköalattomuus valtaa mielen.  

Suuri ilon aiheeni on ollut nähdä nuoria miehiä ja naisia, kaupungin nuorisotyöntekijöitä, jotka jalkautuvat kaupungille, metroasemille ja kauppakeskuksiin, tavoittamaan nuoria. Mutta hekään eivät välttämättä tavoita jokaista avun tarvitsijaa, sellaista, joka on jämähtää kotiin, jos sellainen sattuu olemaan. Asunnottomien tilanne on ollut vaikea kuluneen kylmän ja lumisen talven aikana, lämmintä nukkumapaikkaa vastaan on tarjottu jopa itseään maksuksi. 

Näen, että me kristityt olemme entistä tärkeämmässä asemassa juuri nyt, ja tulevaisuudessa. Me tarvitsemme näitä nuoria, lapsia ja jokaista, unohtamatta yksinäisiä vanhuksia maassamme, joista monet ovat olleet entistä yksinäisempiä viimeisen vuoden aikana. Ystäväni, joka soittaa vanhuksille rokote aikoja tänne pääkaupunki seudulle, kertoo lohdutonta tarinaa näistä yksinäisistä, jotka eivät ole välttämättä nähneet vuoteen läheisiään. Nämä vanhukset ovat odottaneet, ja todella ilahtuneet tästä lyhyestä ajanvaraus puhelinsoitosta. 

Mitä voimme tehdä? Me voimme rukoilla näiden asioiden puolesta, ja tehdä oma osuutemme huolehtiaksemme lähellä tai kaukana olevista ihmisistä. Tarvitsemme Kristuksen rakkautta, armollisuutta ja epäitsekkyyttä, jotta ongelmat saataisiin hallintaan, ja meitä jokaista tarvitaan tässä. 

Meidän täytyy muistaa, kuka on puolellamme. Se jättää varjoonsa kaiken muun. Hän on tämän kaiken yläpuolella ja kaikki on kuitenkin Hänen hallinnassaan. Kaikella on tarkoituksensa, tälläkin erikoisella vuodella. 

Siunattua toukokuuta sinulle.

Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon kaikkien teidän kanssanne. 

Susanna Jeremejeff
Diakonian toimialajohtaja