Sata vuotta on pitkä aika yksilöihmisen elämässä, ja niin se on seurakunnankin elämässä. Se pitää sisällään nousuja ja laskuja, iloja ja suruja, mutta yksi on pysyvä ja uskollinen; Hän on seurakunnan Herra, joka sanoo: ”Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” Matt. 28:20

Kun minä tutustuin Lahden metodistiseurakuntaan, oli vuosi 1974. Olin tullut opiskelemaan Lahden Diakoniaopistoon valmistautuakseni luterilaisen kirkon diakonissaksi. Silloin seurakunta kokoontui Anttilanmäellä Vilhonkatu 14:ssä monikerroksisessa puutalossa. Seurakunta oli kovin pieni ja koostui ennen kaikkea iäkkäämmistä ihmisistä ja ystävistä. Kodeissa pidettiin päivällä kotipiiriä ja sunnuntaisin oli jumalanpalvelus kirkossa yleensä kello 18. Seurakunnalla oli yhteinen pastori Vuoksenlaakson metodistiseurakunnan kanssa.

Jumala lähetti silloin meitä useampia nuorempia henkilöitä Vilhonkatu 14:ään ja siitä tuli meille hengellinen koti!

Minua pyydettiin pitämään pyhäkoulua ja sen teinkin, koska Jumala selvästi osoitti, että näin on hyvä. Samoihin aikoihin alkoi kerhotyö ja aloitimme myös diakoniatyön: kävimme tervehtimässä vanhuksia ja autoimme heitä ja muita apua tarvitsevia. Pidimme askarteluiltoja, rukousiltoja ja säännöllisiä jumalanpalveluksia, myös lähetystilaisuudet alkoivat. Ihmisiä tuli uskoon ja itse kukin kyseli omaa palvelupaikkaansa seurakunnassa Jumalalta.

Kirkollamme ei ollut silloin omaa leirikeskusta ja talvi- ja kesäleirit pidettiin milloin missäkin. Vuonna 1981 hankittiin sitten Pertunmaalta Tervakko leirikeskukseksi. Siellä pidettiin talkoita ja leiritoiminta keskittyi sinne. Meidän seurakunnastamme oli silloin lapsia ja nuoria isolla joukolla leireillä. Myös vanhemman väen leirit aloitettiin 1982. Minut oli vihitty Metodistikirkon diakonissaksi kesäkonferenssissa 1981. Se merkitsi kohdallani sitä, että aloin kiertää ympäri maata meidän seurakunnissamme ja Lahden seurakunnan lapsi- ja nuorisotyö hiljeni, koska ei ollut jatkajaa!

Seurakunta kuitenkin eli ja tilaisuuksia pidettiin. Jumalanpalvelukset ja kotikokoukset jatkuivat. Vilhonkatu 14:n  kappeli kävi entistä hatarammaksi ja kylmemmäksi. Uusia kirkkotiloja etsittiin kauan ja hartaasti!

Vuonna 1992 löytyi Oikokatu 6:sta sopivat tilat, jotka kunnostettiin ja 2.11.1992 vihittiin kaunis kirkkomme käyttöömme! Nyt oli lämmintä ja puhdasta! Uusia ihmisiä tavoitettiin ja myös menetettiin! Monenlaisia kokoussarjoja pidettiin ja joku uusi tuli mukaan toimintaan ja taas haihtui pois! Välillä kirkon penkit täyttyivät kuulijoista, mutta enemmän oli hiljaisia aikoja. Uskollisesti kuitenkin seurakunnan vastuunkantajat tekivät työtä ja rukoilivat Herralta satoa!

Lahden metodistiseurakunnalla on ollut paljon erilaisia pastoreita; sataan vuoteen mahtuu paljon; mutta myös maallikot ovat olleet aktiivisia ja uskollisia ja hoitaneet seurakuntaa oman työnsä ohessa. Meillähän oli pitkään 1970- ja 1980-luvuilla, että pastori kävi kerran kuukaudessa pitämässä ehtoollisjumalanpalveluksen ja maallikot vastasivat kaikesta muusta työstä. Nyt olemme onnellisia, että meillä on oma pastori, joka kyllä jakaa aikaansa muuallakin, mutta kantaa päävastuun tilaisuuksista!

Vuonna 2020 pieni Covid19-virus pisti koko maailman sekaisin. Tilaisuuden peruttiin, niitä ei saanut eikä saa vieläkään pitää. Seurakuntienkin toiminta piti lopettaa. Mitä nyt eteen, kyseltiin? Seurakunta, myös Lahdessa, nykyisen pastorimme toimesta teki digiloikan; siirryttiin pitämään jumalanpalveluksia netissä! Se ei korvaa henkilökohtaista ihmisten kohtaamista, jota olemme tehneet monella tapaa, mutta antaa se mahdollisuuden kuunnella ja olla osana seurakuntaa netin välityksellä! Ehkä opimme enemmän arvostamaan yhteisiä kokoontumisia, kun emme pääse niihin. Nyt rukoilimme, että kuulisimme Jumalan äänen, mitä Hän haluaa meidän tekevän ja miten. ”Joilla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo.” Ilm. 2:11

Satavuotisterveisin,
Pirjo Pöllänen
eläkkeellä oleva diakoni Lahdesta