Tämä kirjoitus ei ole teologinen tutkielma eikä hartauskirjoitus. Kerron vain jotakin omasta suhteestani Raamattuun. Onhan se sentään se kirja, jota olen eniten lukenut ja jatkuvasti luen.

Heti alkuun haluan todeta, että Raamattu on minulle ensisijaisesti Jumalan sanaa; siinä Jumala puhuu minulle selvemmin kuin missään muualla. Se ei kuitenkaan estä minua näkemästä Raamatun inhimillisiä puolia. Aikoinaan esitin rippikoululaisille aina määritelmän: Raamattu on Jumalan sanaa ihmissanoin.

En nyt tässä ota esille tieteen, erityisesti luonnontieteen, suhdetta Raamattuun. Minua kiinnostaa enemmän kirjallisuus. Luen usein Raamattua – varsinkin eräitä sen osia – kuin kaunokirjallisuutta. Näen siinä runoutta, draamaa, romaanin aineksia. Ymmärrän hyvin, miksi monet runoilijat ja kirjailijat ovat käyttäneet Raamatun aiheita omassa tuotannossaan. Ehkä vaikuttavin tämän aiheinen romaanikokonaisuus on Thomas Mannin Jaakobin tarina – Joosefin tarina, jonka olen aikoinaan lukenut.

Raamattu piirtää monia persoonallisia henkilökuvia. Minua ovat kiinnostaneet erityisesti eräät rosoiset ja kuitenkin aidot henkilöt. Läheisin Vanhan testamentin henkilö on minulle ollut profeetta Jeremia. Hän oli mies, joka suorastaan itki saamansa tehtävän johdosta, mutta kaikesta huolimatta pysyi uskollisena kutsumukselleen.

Uuden testamentin henkilöistä minulle läheisin on apostoli Paavali. Lähipiirissäni sille on joskus vähän hymyiltykin. Särmikäs on sekin henkilökuva, jonka saamme Apostolien teoista ja erityisesti Paavalin kirjeistä. Kuitenkin juuri sellaisena hän on elävä persoona. Vaikka hän Kristuksen kohdattuaan muuttuikin radikaalisti – ylimielisestä kukkopojasta itsensä alttiiksi antavaksi kilvoittelijaksi – särmiä silti jäi. Ajattele vaikkapa hänen ”tappeluaan” Pietarin kanssa (Galatalaiskirjeessä) tai monia hurjia lauseita Korinttilaiskirjeissä. Toisaalta hän oli itsensä ehdottomasti Kristukselle luovuttanut ihminen – kärsimykseen ja kuolemaan asti. Mikä vaikuttava ihmiskuva Raamatun Uuden testamentin lehdiltä nouseekaan.

Kaunokirjallisuutta Raamatusta toki löytyy paljon. Sekä säveltäjät että runoilijat ovat käyttäneet sitä hyväkseen. Tavallisesti ajattelemme Psalmeja, Sananlaskujen kirjaa, Saarnaajan kirjaa ja Laulujen laulua, ehkä myös Jobin kirjaa. Nehän ovat selkeästi runoutta. Kuitenkin runoutta löytyy myös muualta. Ajattele vaikkapa Joonan kirjaa. Siinä on runollisen kertomuksen muodossa esitetty keskeisiä hengellisiä totuuksia. Paavalikaan ei ole pelkästään opettaja ja julistaja. Pyhä Henki sytyttää hänessä silloin tällöin runoilijan. Kauneimmin se ilmenee 1. Korinttilaiskirjeen 13. luvussa.

Entä sitten evankeliumit? Nekin ovat ihmisten kirjoittamia – toki Pyhän Hengen vaikutuksesta. Niin uskon. Mielessäni ovat Jeesuksen monet vertauskertomukset. Toki uskon, että ne ovat alunperin Jeesuksen kertomia. Kuitenkin myös evankelistoilla – kirjaan panijoilla – on osuutensa. Erityisesti olen kiintynyt Luukkaan evankeliumin vertauskertomuksiin, joiden huippu – niin minun kuin muidenkin mielestä – on 15. luku: kadonnut lammas, kadonnut raha ja kadonnut poika – oikeastaan ”kaksi kadonnutta poikaa”, joita kumpaakin Isä rakasti (kirkkoisä Augustinukselta peräisin oleva nimi Tuhlaajapoika on mielestäni harhaanjohtava tai ainakin yksipuolinen).

Edellä esitetty on mielestäni täysin sopusoinnussa sen tosiasian kanssa, että Raamattu on Jumalan sanaa. Jumala ei puhu ihmisille saman kaavan mukaan. Raamatussakin hän lähestyy meitä käyttäen sellaisia polkuja, jotka ovat meille itse kullekin luontaisia. Pyhä Henki, Jumalan henki, on viisas vaikuttaja. Tärkeää on, että annamme hänen puhua – myös silloin, kun se puhe koskettaa arkaa kohtaa ja tekee kipeää. Minäkään en halua tehdä Raamattua mieleisekseni, vaan otan sen vastaan Jumalan puheena minulle.

Tapani Rajamaa
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva pastori