Viimeisten neljän vuoden aikana olen toiminut pastorina kolmessa eri seurakunnassa. Tähän ratkaisuun on päädytty seurakuntien eri tilanteiden kautta, jolloin on tarvittu viransijaista. Eli olen saanut hypätä eri paikkakuntien pastoreiden saappaisiin. Tämä on tarjonnut minulle arvokasta kokemusta. Tällä hetkellä toimin 30% seurakuntapastorina Jokilaakson metodistiseurakunnassa kauden 2020–2021 ja 70% teen työtä seurakuntaistutusten koordinoijana. 

Kuulostaa hurjalle, että seurakunta, jossa palvelen, on lähes vuosittain vaihtunut. Ja sitä se on ollutkin, sekä minulle että seurakunnille. Vuosittain sopeutuminen uuteen seurakuntaan ja uusien ihmisten kanssa toimimiseen on ollut osittain raskastakin. Ja toisaalta seurakunnat ovat työskennelleet kanssani tietäen pestini olevan lyhyt ja määrämittainen. Se on vaatinut myös heiltä nopeaa sopeutumista tilanteeseen. Kuitenkin ajattelen olevani voittaja tässä tilanteessa. Olen saanut viimeisen neljän vuoden aikana nähdä ja kokea kolme täysin erilaista seurakuntaa ja kulttuuria sen sisällä, sekä kolmet erilaiset seurakuntalaiset ja toimintaympäristöt, ja se on rikkautta. 

Jokaisessa seurakunnassa on ollut omat haasteensa ja vahvuuutensa. On ollut mielenkiintoista olla palvelemassa erilaisia seurakuntia ja löytää keinoja ja neuvoja haasteiden ratkaisemiseksi. Eikä yhtään yllättävää ole se, että samat konstit eivät toimi joka paikassa, vaan jokaisen seurakunnan kohdalla on näkynyt yksilöllisyys ja seurakunnan omien tarpeiden huomioiminen. Toki tämä on ollut itselleni haaste, kyky pystyä muovautumaan ja joustamaan seurakunnan mukana ja kuitenkin palvella ja elää heidän keskellään omana itsenäni. 

Mutta olen saanut kokea, kuinka erilaisuus on todellakin rikkautta! Meidän kirkossamme tämä näkyy hyvin selkeästi, sillä jokainen seurakunta saa olla omanlaisensa ja kuitenkin olla osa yhteistä suurempaa kirkkoa. Mielestäni tämä moninaisuus on voimavara, jota meidän kirkkona tulisi vaalia, lupa olla erilaisia. Seurakuntien erilaisuuden kautta tulee esille se, miten monipuolinen kirkkomme on ja miten monenlaisia ihmisiä seurakunnissamme vaikuttaa. Ja toisaalta myös se, miten erilaiset ovat seurakuntiemme toimintaympäristöt ja toimintatavat. Eipä voisi ajatellakaan irrottavansa jotain tiettyä seurakuntaa ja siirtää sitä toisen seurakunnan paikalle ja vielä odottaa homman toimivan samaan malliin. Tämä on tietysti selvä asia, mutta harvoin tulee ajatelleeksi miksi joku asia toimii tietyllä tavalla vain sillä paikkakunnalla, ja mitkä seikat siihen vaikuttavat. 

Seurakunta käsitteenä on ajan saatossa muotoutunut tietynlaiseksi malliksi, jota toteutamme eri paikkakunnilla eri näköisenä. Kuitenkin mieleemme piirtyy helposti yhdenmukainen kuva tai muoto ajatellessamme seurakuntaa, tietynkaltainen kokoontuminen, kaava tai rakennus. Mutta vastaako se sitä, mikä oli alkuseurakunnan järjestys tai malli? Se, minkä me nyt tunnemme kirkkona ja seurakuntana on historian muovaama ja kehittämä malli, joka poikkeaa valtavasti vaikkapa Paavalin perustamista uskonyhteisöistä ja heidän kokoontumisistaan. Ajattelen, että tämän vuoksi seurakuntaa ei voida lokeroida käsittämään tietynlaista rakennnusta, virkakäsitystä tai hallintoa. Seurakunnasta puhuessa ei siis voikaan asettaa vaatimuksia tai odotuksia tietynlaiselle toiminnalle tai muodolle. Näin ollen seurakunta voi olla hyvin moninainen ja monimuotoinen kokoontuminen tai yhteys. Tämä mahdollistaa hyvin erilaisten yhteisöjen ja pienryhmien muotoutumisen.

Pienryhmien ja uskonyhteisöjen olemassaolon kautta seurakunnilla ja kirkolla on mahdollisuus säilyttää moninaisuus. Eri kohderyhmiä tavoittavat pienryhmät yllä pitävät sitä rikkautta ja voimavaraa, jota kirkko tarvitsee elinvoimaisuuden säilyttämiseksi. Moninaisuus on nimittäin kirkkoa ja seurakuntia eteenpäin vievä voima, evankeliumin sanoman lisäksi. Niinpä tulisikin tarkastella omaa toimintaympäristöään löytäen uudet väylät vaikuttaa siihen, ja nähdä uudet uskosta osattomat ihmiset ympärillään. Voisi ottaa vaikka jonkin uuden ihmisryhmän tai asuinalueen ihmiset tavoittamisen kohteeksi, nähdä heidän tarpeensa ja ponnistella sen eteen. Myös jonkin haasteen voittaminen ja tavoitteen saavuttaminen luo elinvoimaisuutta ja saa aikaan kasvua. Seurakunnalta vaatii rohkeutta muuttaa omaa rutiiniaan ja toimintatapojaan, mutta se on välttämätöntä uusien ihmisten tavoittamiseksi.

Mietitäänpä vaikka Paavalin lähetysmatkoja, joista jokainen tavoitti yhä enemmän uusia ihmisiä ja kohdistui eri paikkakunnille kuin hänen edelliset matkansa. Toki hän vieraili myös tutuissa paikoissa rohkaisemassa uskonystäviään. Kuitenkin hänen pääasiallinen tehtävänsä oli saavuttaa he, jotka eivät vielä Jeesuksesta mitään tienneet. Hän oli valmis myös poikkeamaan reitiltä ja sovitusta suunnitelmasta, jos näki sen oikeaksi.

Uusien ihmisten tavoittaminen Kristukselle on annettu tehtäväksi meille jokaiselle, yhdessä ja erikseen. Uudet, vielä uskosta osattomat ihmiset ovat avain uusien yhteisöjen, pienryhmien ja seurakuntienkin perustamiselle. Haluankin rohkaista, jopa haastaa, jokaista seurakuntaa ja sen jäsentä pohtimaan, miten voisi poiketa tutuksi tulleelta reitiltä ja rutiineilta, jotta löytäisi uutta, erilaistakin. 

Maarit Laamanen
Jokilaakson metodistiseurakunnan pastori
Suomen metodistikirkon seurakuntien elävöittämis- ja istutuskoordinaattori