Metodismi Suomessa
Metodismin alku herätyksestä kirkoksi 1700-luvulla
Metodismin historia alkaa 1720-luvun Englannissa, Oxfordissa, jossa innokas teologian opiskelija, John Wesley (1703–1791), yhdessä veljensä Charles Wesleyn ja muutaman ystävänsä kanssa perusti Pyhä Klubi -nimisen ryhmän. Wesley oli anglikaani ja hänestä tuli anglikaanikirkon pappi vuonna 1728. Pyhän Klubin toiminta herätti muiden huomion ja sen jäseniä alettiin kutsua metodisteiksi klubin tiukkojen sääntöjen vuoksi.
Pyhän Klubin tarkoitus oli auttaa jäseniään kasvamaan kristittyinä ja toteuttamaan kristillistä lähimmäisenrakkautta. Ryhmän jäsenet vierailivat vankien, sairaiden ja köyhien luona ja avustivat näitä. Yhdessä luettiin Raamattua, rukoiltiin ja kannustettiin toisia jäseniä eteen päin.
Wesleyn kasvatus oli ollut todella ankara ja järjestelmällinen ja tätä kotoa opittua mallia hän myös sovelsi niin Pyhään Klubiin, kuin toimintaansa pappina. Pyhyyden ja täydellisyyden tavoittelu leimasivat koko hänen elämäänsä, vaikka Aldersgate-kadun tapahtuman jälkeen armo saikin suuremman osan hänen julistuksessaan.
1735 John lähti yhdessä veljensä Charlesin kanssa lähetystyöhön Amerikkaan. Matka oli Johnin mielestä valtava pettymys ja epäonnistuminen ja hän palasi Amerikasta masentuneena alkuvuonna 1738. Menomatkalla John kuitenkin oli tutustunut herrnhutilaisiin, joiden uskoa hän ihaili. Muutama kuukausi Amerikasta paluunsa jälkeen Wesley menikin herrnhutilaisten tilaisuuteen Aldersgate-kadulla, jossa luettiin Lutherin Roomalaiskirjeen esipuhetta.
Niinpä tuona päivänä, 24.5.1738 noin kello 20.45, Wesley tunsi sydämensä lämpenevän ja hän koki luottavansa pelastuksekseen Kristukseen ja hän sai myös varmuuden, että Kristus on ottanut hänen syntinsä pois. Tämä kokemus muutti John Wesleyn elämän ja siitä voi katsoa myös varsinaisen metodistisen herätyksen alkaneen.
Pyhä Klubi alkoi kasvaa, liikkeeseen tuli mukaan maallikkosaarnaajia ja Wesley järjesti Pyhän Klubin pohjalle vuonna 1741 metodistiset luokat, joita johtivat luokan johtajat. Luokat olivat eräänlaisia pienryhmiä, joissa yhdessä kasvettiin kristittyinä ja toteutettiin sosiaalista työtä.
John Wesley ei missään vaiheessa ajatellut perustavansa uutta kirkkokuntaa ja metodistisen herätyksenkin hän näki nimenomaan anglikaanikirkon uudistajana. Metodistiseen herätykseen tulleita henkilöitä hän kehotti ahkerasti osallistumaan anglikaanikirkon toimintaan, erityisesti ehtoolliselle, metodististen luokkien kokoontumisten lisäksi.
Herätys levisi hyvin nopeasti lähes koko Englantiin ja kaiken aikaa se toimi anglikaanikirkon sisällä. Vuodesta 1744 lähtien Wesley piti vuosittaisia konferensseja, joissa päätettiin tärkeistä asioista ja nimitettiin työntekijät eri alueille. Vaikka metodistisessa herätyksessä oli mukana monia pappeja, oli maallikoilla erityisasema. John Wesley lähettikin paljon maallikkosaarnaajia eri alueille opettamaan ja johtamaan työtä.
Vuoden 1755 konferenssissa tuli ensimmäistä kertaa esille kysymys anglikaanikirkosta eroamisesta. John vastusti ajatusta tiukasti. 1760-luvulla metodistinen herätys alkoi levitä laajemmin Pohjois-Amerikkaan, joka lisäsi paineita erota omaksi kirkkokunnakseen, mutta Wesley piti päänsä. Yhdysvaltojen itsenäistyminen vuonna 1776 teki kysymyksestä todellisen ongelman, koska Englannin kirkko vetäytyi pois Amerikasta, eikä suostunut nimittämään pappeja edes metodisteille. Alati kasvava metodistinen liike tarvitsi kuitenkin tuekseen uusia työntekijöitä.
Niinpä lopulta vuonna 1784 Wesley antoi periksi ja laati ohjeet Piispallisen Metodistikirkon perustamiseksi Yhdysvalloissa. Wesley lähetti ja nimitti itse Francis Asburyn ja Thomas Coken Yhdysvaltoihin piirikunnajohtajiksi, koska Lontoon piispa kieltäytyi antamasta heille vihkimystä. Metodistikirkon perustamistilaisuus oli saman vuoden jouluna.
Vasta Wesleyn kuoleman jälkeen vuonna 1795 Englannin metodistit erosivat anglikaanikirkosta omaksi kirkkokunnakseen.
Metodismin alku Suomessa 1800-luvulla
Suomeen metodismi rantautui kunnolla vasta 1800-luvun loppupuoliskolla. Tätä ennen on kuitenkin tiedossa muutamia suomalaisten ja metodismin kohtaamisia. Ensimmäinen tunnettu suomalainen metodisti oli opettaja Maria Charlotta Hydén, joka tuli uskoon Tukholmassa vuonna 1839 kuunnellessaan George Scott -nimistä metodistipappia. Sittemmin Hydén toimi Tampereella Finlaysonin tehtaan työntekijöiden lasten opettajana.
Seuraavaksi metodisteista kuultiin Suomessa 1850- ja 60 -luvuilla, kun New Yorkista palaavat merimiehet olivat tulleet uskoon lähetyslaiva Bethel-laiva John Wesleyllä. Tämän johdosta syntyi pientä metodistista toimintaa Vaasaan ja Kristiinankaupunkiin. Toimintaa helpotti se, että konventikkeliplakaatti kumottiin vuonna 1869 ja kristityt saivat kokoontua muuallakin kuin luterilaisissa kirkoissa.
Bärnlundin merimiesveljekset aloittivat pienimuotoisen metodistisen työn lähinnä Kristiinan alueella. Työ sai hyvän alun, mutta sen jatko alkoi näytää heikolta, kun toinen veljeksistä sairastui. Niinpä he alkoivat pyytää apua Ruotsin metodistikirkolta ja erityisesti 1870-luvulla apua käytiin pyytämässä Ruotsissa henkilökohtaisesti. Avunpyynnöt kuitenkin torjuttiin kerta toisensa jälkeen.
Lopulta 1870- ja 1880 -lukujen vaihteessa tapahtui läpimurto. 1870-luvun lopulla Ruotsin metodistikirkko lähetti muutaman paikallissaarnaajan Suomeen. Heidän joukossaan Vaasaan saapui paikallissaarnaaja K.J. Lindborg vuonna 1880 ja aloitti saarnaamisen siellä. Työ kantoi hedelmää ja seuraavana vuonna Ruotsin metodistikirkon piirikunnanjohtaja kävi perustamassa Vaasaan ensimmäisen metodistiseurakunnan. Samalla Suomi liitettiin Ruotsin metodistikirkon vuosikonferenssiin.
Lindborgin työ jatkui Vaasassa useita vuosia ja samaan aikaan hän kiersi muuallakin Pohjanmaalla. Vaikka Ruotsista ei Lindborg saanutkaan virallista apua kovinkaan paljoa, koska Ruotsin metodistikirkon resurssit olivat vähäiset, sai hän Suomesta työtovereita. Niinpä vuosina 1882–1886 perustettiin seurakuntia muun muassa Helsinkiin, Kristiinankaupunkiin, Hankoon, Tammisaareen ja Kokkolaan.
Vuonna 1885 Suomesta tuli oma piirikuntansa ja piirikunnanjohtajaksi nimitettiin helsinkiläinen Bengt August Carlson. Lindborg jatkoi julistustyötään, niin että hän yhdessä apteekkioppilas Jonas Wilhelm Häggmanin kanssa aloitti toimintaa myös Porissa. Siellä oli pieni suomenkielisten ryhmä, joka pyysi apua ja sinne perustettiinkin ensimmäinen suomenkielinen metodistiseurakunta vuonna 1887.
Viimein vuonna 1892 otettiin lopullinen askel kohti itsenäisyyttä, kun vuoden 1889 eriuskoislain perusteella perustettiin Suomen metodistikirkko. Metodistikirkon oman järjestyksen mukaan se oli ”Suomen ja Pietarin lähetys”, joka mahdollisti omien vuosikokousten pitämisen, mutta päätökset piti edelleen hyväksyttää Ruotsin vuosikonferenssissa. Suomen metodistikirkon työ nähtiin siis vielä käytännössä lähetystyönä, joka ulottui Venäjän puolelle.
Metodistikirkko Suomessa 1892 ja kohti ääretöntä
Suomen ja Pietarin lähetyksenä Suomen metodistikirkko jatkoi kasvuaan. Osittain Suomi osana Venäjää oli tie metodismin leviämiseen itään päin. Ensimmäisinä vuosikymmeninä Karjalassa tehtävä työ saikin suuren merkityksen ja tästä syystä Karjalan menetys Neuvostoliitolle oli myöhemmin kova isku Suomen metodistikirkolle.
Kielikysymys nousi kaiken aikaa merkittävämmäksi, kun suomalaisten seurakuntien osuus kasvoi metodismin levitessä. Ratkaisuksi tähän Suomen vuosikonferenssi jaettiin vuonna 1898 kahteen piirikuntaan, suomalaiseen ja ruotsalaiseen. Maantieteellisesti piirikunnat olivat osin päällekkäisiä, mutta näin haluttiin varmistaa eri kielisten seurakuntien toiminta.
Aikaa vuodesta 1898 lähtien voi kutsua suomalaistumisen ajaksi. Suomenkielisten seurakuntien osuus kasvoi kaiken aikaa ja painopiste alkoi siirtyä rannikon ruotsinkielisiltä alueilta sisämaahan. Jo vuonna 1892 oli perustettu seurakunta Viipurin esikaupunkialueelle.
1897 aloitettiin Tampereella Metodistikirkon teologinen seminaari, jonka johtajana 37 vuoden ajan toimi J.W. Häggman. Teologinen seminaari toimi Suomen metodistikirkon pääasiallisena työntekijöiden koulutuspaikkana aina 1960-luvulle saakka, jolloin Pohjoismaiden yhteisestä Överåsin seminaarista Göteborgissa pyrittiin tekemään Pohjoismaiden metodistikirkkojen työntekijöiden oma koulutuskeskus.
1960-luvun jälkeen Metodistikirkon teologinen seminaari toimi lähinnä valmistavana kouluna Överåsin seminaariin sekä paikallispastorien koulutuspaikkana.
Ruotsinkieliset metodistit olivat saaneet oman lehden, Nya Budbäraren, jo 1886. Suomenkielisellä puolella oman lehden perustamisesta päätettiin 1893, jolloin ilmestyi näytenumero Rauhan Sanomia ja seuraavana vuonna lehti aloitti vakituisen ilmestymisensä. Lehden ensimmäisenä päätoimittajana oli ruotsalainen Gustav A. Hidén, joka oli toiminut Suomessa jo vuodesta 1887. Alkuun hän ei osannut suomea, mutta opetteli sitä ja myöhemmin toimi suomenkielisen työn varsinaisena johtajana.
Lehden julkaisemispäätös oli lähtölaukaus myös muulle kustannustoiminnalle. Tulevina vuosina Rauhan Sanomien ympärille muodostui Metodistikirkon Kirja- ja lehtitoimi, jonka kautta julkaistiin Lasten Ystävä -lehteä, Rauhan Säveliä -laulukirja, Kirkkojärjestys sekä useita muita kirjoja.
Hidénin jälkeen lehden päätoimittajaksi tuli suomalainen J.W. Häggman, joka oli Suomalaisen metodismin alkuajan merkittävimpiä johtajia. Hän johti ja kehitti Metodistikirkon teologista seminaaria ja toimi myös useissa kirkon tehtävissä kuten piirikunnanjohtajana ja kirkkohallituksen puheenjohtajana ja tietenkin pastorina.
Suomen ja Pietarin lähetyksestä Suomen metodistikirkko muuttui vuonna 1903 Suomen lähetyskonferenssiksi ja lopulta vuonna 1911 se sai Metodistikirkon järjestyksen kannalta täysvaltaisen aseman vuosikonferenssina eli itsenäisenä kirkkona. Viimein vuonna 1925 uuden uskonnonvapauslain nojalla perustettiin Suomen Piispallinen Metodistikirkko. Tämä järjestäytyminen teki myös lopullisen eron suomen- ja ruotsinkielisten metodistien välille, kun ruotsinkieliset perustivat oman Metodistkyrkan i Finlands Svenska avdelningen -kirkon vuonna 1926. Molemmat kirkkokunnat ovat osa Yhdistynyttä metodistikirkkoa ja yhteistyötä näiden kahden suomalaisen metodistikirkon välillä on ollut kaiken aikaa. Ero tapahtui kaikessa yhteisymmärryksessä ja yhteisestä päätöksenä, ja sen motiivina olivat puhtaasti kielelliset ja hallinnolliset kysymykset.
1900-luvun alku aina toisen maailmansodan alkuun saakka oli kasvun aikaa. Seurakunnissa tehtiin paljon lapsityötä, nuorisotyötä ja evankeliointityötä. Uusia jäseniä tuli vuosittain pari sataa. Tänä aikana perustettiin paljon uusia seurakuntia ja rakennettiin myös kirkkorakennuksia. Esimerkiksi Helsingin Lähetystalo Punavuoressa valmistui vuonna 1929. Helsingin lähetystalossa on toiminut kirkon lisäksi muun muassa Teologinen seminaari ja vanhusten asuntola.
1920- ja 1930-lukujen taitteessa kirkko koki myös ensimmäisen merkittävän opillisen vastoinkäymisen. Vuoden 1931 vuosikonferenssissa kolme metodistipastoria erosi, koska he eivät voineet enää hyväksyä lapsikastetta. Kriisiä yritettiin sovittaa loppuun asti ja piispakin antoi eroaville pastoreille luvan olla kastamatta lapsia, kunhan he eivät puhu lapsikastetta vastaan. Yhteisymmärrystä ei kuitenkaan löytynyt.
Toinen maailmansota sekoitti kirkon toiminnan. Karjalan menettäminen Neuvostoliitolle johti alueen metodistiseurakuntien evakkoon. Jäsenet hajosivat ympäri maata. Vuonna 1921 oli Vuoksenlaaksoon perustettu metodistiseurakunta. Siellä ei ollut luterilaisen kirkon toimintaa ja paikalliset asukkaat halusivat kyläänsä kirkon. Niinpä sinne kutsuttiin metodistipappi, jonka avustuksella metodistiseurakunta perustettiin.
Kun seurakuntalaiset muuttivat evakkoon, siirrettiin Vuoksenlaakson seurakunta Vesivehmaalle. Tuolloin seurakuntaan kuului 500 jäsentä ja se oli suurin metodistiseurakunta. Osa Vuoksenlaakson seurakunnan jäsenistä liittyi muihin metodistiseurakuntiin.
Vuonna 1956 Piispallinen Metodistikirkko salli naisten vihkimisen papiksi. Suomen metodistikirkossa ei ihan heti ehditty mukaan, mutta ensimmäinen naispastori, Eila Pimiä, vihittiin virkaansa vuonna 1958. Seuraava merkittävä tapahtuma oli 1968, kun Piispallinen Metodistikirkko ja Evankeelinen Yhdistynyt Veljeskirkko yhdistyivät Yhdistyneeksi Metodistikirkoksi.
Sodan jälkeen kirkossa alkoi jonkinasteinen taantuminen. Työntekijäpula sekä Karjalan seurakuntien menettäminen johtivat jäsenmäärän laskuun. Vuosikymmenten varrella jouduttiin seurakuntia lakkauttamaan muun muassa pääkaupunkiseudulla ja Joensuussa. Ylämaan seurakunta liitettiin osaksi Lappeenrantaa.
Varsinainen käännekohta tuli vasta 2000-luvun alussa, kun kirkon jäsenmäärä alkoi jälleen nousta. Aluksi kasvu tapahtui lähinnä Tampereen ja Porin seurakunnissa, mutta pikku hiljaa muissakin seurakunnissa alkoi tapahtua elpymistä. 2010-luku alkoi uuden seurakunnan perustamisella Pirkkalaan vuonna 2011. Sitä seurasi toinen uusi seurakunta Kokemäelle vuonna 2013.